Aika tylsää, että mun ekan blogin aiheen piti olla näin synkkä, mutta nyt mulla on vihdoin liikaa sitä omaa aikaa. Nyt tai ei koskaan on aika aloittaa bloggaaminen!
Mun olis ollut tarkoitus aloittaa blogin kirjoittaminen heti tuolloin 9.7. mutta onneksi mulla on ollut paljon tekemistä, etten ole ehtinyt netin äärelle. Tämän blogin ideana siis on kirjoittaa kaikesta, mitä mulle on tapahtunut ja miltä musta on tuntunut tämän 180 päivän aikana. Ihanteena olisi, että tämän avulla pääsisin aina selvittelemään omaa päätä, mutta myös ehkäpä auttaa muita samassa jamassa olevia.... Toisaalta, tuntuu tosi oudolta, että tämä on täysin julkinen. Tuntuu että höpisen täällä vain itselleni! :D
Päivä 3.
9.7. klo 9 Teemu soitti mun puhelimeen, että pitäis tulla avaamaan ovi. Kaikki muut vielä nukkui, eikä Teemu halunnut herättää niitä soittamalla ovikelloa. Hipsittiin äkkiä yläkertaan, mun huoneeseen makoilemaan sängylle. Painauduin tosi lujasti Teemuun, enkä voinut uskoa, että se lähtisi tunnin päästä kohti Kajaania. Toisaalta, en edes ollut vielä sisäistänyt että se oikeasti lähtee ihan pian. Ennen lähtöä keitin sille teetä, niinkuin lupasin. Teemun maha oli kuitenkin niin kipeä, ettei voinut juoda loppuun. Munkin mahaa puristi, joten jätin suosiolla kesken.
Lähdettiin ajamaan asemalle, hieman ehkä liian myöhään. Oli kiire. Ajaminen tuntui vastahakoiselta ja mietin, että mitä jos kääntäisinkin yhtäkkiä nokan kohti kotia. Kun päästiin asemalle kaikki meni tosi nopeati: hali, pusu, linja-autoon. Sitten mä jäin siihen itku kurkussa seisomaan.
Oon tosi onnellinen, että mulla on ollut tosi paljon tekemistä. Oon myös onnellinen, että mulla on ystäviä, joiden kanssa voin aina olla. Ikävä ei oo vielä ehtinyt muuttua sietämättömäksi. Toisaalta uskon, että oon vielä alkushokissa ja kohta meinaan kuolla suruun.
Eilen oli hauska päivä, kun päätettiin repäistä mun ystävän kanssa. Mentiin ampumaan itellemme korviin reiät! Mulla oli jo ennestään kaks mut otin viel kaks lisää vasempaan korvaan. :) Kaveri sai ihan ekat. Tuli vaan mieleen, että eikö tytöt yleensä tee eron jälkeen kaikkea epätavallista itselle, esim leikkaa hiukset lyhyiksi? Ehkä mäkin kuulun siihen joukkoon, koska mä KAMMOAN piikkejä! Käytiin myös Teemun kotona hakemassa mun sinne jäänyt neule. Samalla pihistin siltä yhden t-paidan unikaveriksi. Puin mun tyynyn siihen ja melkein tuntui, kuin rakas olisi ollut siinä.
Kiirettä on pitänyt armeijassa. Rakas on ehtinyt soittaa mulle vain pari pikaista puhelua, mutta onneksi sentään edes sain kuulla sen äänen. Tekstiviestejä sen sijaan oon saanut jo monta. Hyvin sillä siellä menee, eikä edes hajota (vielä). Ihan kiva kuulla, et sillä menee siellä hyvin. Ehkä mä oonki se jota hajottaa tuo armeija enemmän... ~ Mudcake