Lähettiin tänään aamu kuudelta ajamaan kohti Kajaania, jotta ehdittäis ajoissa paikalle. Onneksi mun kaveri lähti mielellään mun seuraksi, kun Teemun vanhemmat ei päässyt lähtemään. Otettiin matka road trip -meiningillä. Kuunneltiin Queeniä ja laulettiin mukana sielumme kyllyydestä. Mä en tosin osannut ihan niin hyvin sanoja kuin se mun kaveri, mutta ei se mitään!
Paikalle päästyämme mua alkoi jännittää ihan sairaasti. Ilmassa leijui suuria määriä kaipausta ja odotusta. Meillä oli ongelmia löytää Teemun komppanja ja pyörittiin vaan kartta kädessä miten sattui. (niinku kunnon neidit!) Mahassa pyöri perhosia ja halusin vain äkkiä löytää rakkaan. Joku vanhuspariskunta tais pyytää lainata meidän karttaa, mut mä en ajatellu mitään muuta ku Teemua! Sitten mä sen näin. Siellä se hymyili mulle niin komeana - hassuissa vaatteissa ja "kaljuna", mutta silti niin ihanana. Pari kyyneltähän siinä vierähti, olin niin onnellinen: saatiin olla jopa kolme tuntia yhdessä. Kaikki tuntui oudon uudelta: halaus oli parempi, suudelma oli pehmeämpi..
Kierreltiin siinä vähän paikkoja ja petyin kyllä hieman. Paikka oli niin karu. Tuvat oli kuin vankilasta: huoneesta löytyi ainoastaan sängyt, jakkaroita ja kulahtaneet verhot. Seinät oli ällöttävän vihreä-valkoisia. Pihalla marssi pieniä porukoita huutaen vasenta. Metsäkaistaleella ei saanut kulkea, kuin vaan kaikki 180 päivää palveluksessa olleet. Kaikki tuntui niin... Turhalta ja jopa leikkimiseltä. Kuva tuosta paikasta kyllä vähän laski, mutta ihmiset taas olivat todella mukavia ja ystävällisiä. Ehkä juuri niiden kivojen ihmisten voimalla siellä jaksaa. :) Sotiminen on niin vanhanaikaista. Kumpa maailmassa kaikilla ihmisillä olisi sama asenne; 'peace and love'.
Oikeasti, ihan hävettää olla ihminen. Me ollaan niin ahneita ja itsekkäitä. Luullaan olevamme fiksuja ja maailman herroja, vaikka ollaan niin heikkoja ja typeriä. Me tuhotaan meidän ympäristö, riistetään toisten lajien vapaus ja vieläpä tapetaan TOISIAMME. Ihan järkyttävää oikeasti kun alkaa miettimään. Luulen, että sodan ei ikinä tarvitsisi olla vaihtoehto. Mua ei vois vähempää kiinnostaa, kuinka iso meidän maa on. Mua ei kiinnosta, kuinka hienoja raaka-aineita muiden maiden rajojen sisällä on. Mua ei kiinnosta, mikä alue on ennen kuulunut mun omalle maalle. Miksei voida elää sovussa? Miksi pitää sotia? Onko se kaiken tuon ihmishengen arvoista? Joo, tiedän, että elämä ei ole niin mustavalkoista. Miksei se ole, miksei?
Nyt sitten vaan odottelemaan taas niitä ekoja lomia. Kaksi viikkoa. :/
Ps. Osoite vaihtui, onpa noloa. Olin kirjoittanut päivien määrän väärin....
Pps. Tällä biisillä on vaan sielu, upeaa. ~Mudcake
Tsemppiä sulle inttileskeyteen!:) Mun on suoraan sanottuna vaikee vaan ymmärtää ku kirjoitit miten olit itku kurkussa kun tää poikaystäväs lähti armeijaan. Sillä ite oon jo vuoden päivät eläny siinä, että rakkaan kanssa nähään parin viikon välein.. Jokatapauksessa tsemppiä sulle paljon, voin uskoo miten vaikeelle erossa oleminen tuntuu varsinki jos siviilissä näkee lähes jokapäivä.!
VastaaPoistavoi vitsi niin paljon tsemppii sinne ♥ oma rakas on viihtyny armeijan vihreis jo sen reilut puol vuotta, lähti siis tammikuussa ja tulee tammikuussa 2013. alku oli iahn hirveetä, ja en usko että yhtään viikonloppua tulee jolloin en volloittais ku viimestä päivää tuntii ennen bussin lähtöä kassulle. mutta jos tään suhde kestää, niin se kestää mitä vaan!
VastaaPoistaKiitos tsempeistä! Joo ymmärrän kyllä, että tää viikonloppusin näkeminen on arkipäivää tosi monille pareille. Itehän tosiaan oon Teemua saanu nähdä joka päivä. Vaikea vaan irrottautua toisesta, kun on niin tottunut elämään toisen kanssa. :/ Voi tsemppiä sullekin Alina, voin vain kuvitella sun tuntemukset.. Muttatodellakin, tää erossa oleminen on vaan yksi haaste meidän suhteille. Kyllä me kestetään!! :)
VastaaPoista